Ensimmäinen viikko (ja vähän päälle) kuuden hengen perheenä on nyt takana. Olemme edelleen hengissä kaikki, mutta pakko myöntää, että heti ensimmäisenä kokonaisena viikonloppuna oli suorastaan pakko paeta arkea mummolaan (hyvällä syyllä tosin; parin sukulaisen yhteissyntymäpäiville)! Muutaman autuaan päivän kesti se ihana synnäriltä peräisin oleva höyrypäisyys, jonka suodattimen läpi lasten kaikki temput olivat vain joko liikuttavia tai hulvattoman hauskoja. Ehkä lapsetkin oikeasti käyttäytyivät hiukan paremmin..
Mutta sitten eräänä aamuna heräsin karuun todellisuuteen. Lasten ikävä ja uuden tilanteen aiheuttama stressi lähti kai purkautumaan. Olisin mieluusti suonut, että se äidin ymmärtäväisyys ja avarakatseisuus josta hetken saimme nauttia olisi kestänyt edes pikkiriikkisen kauemmin, tämän kriisivaiheen yli, mutta jostain syystä en ollutkaan kasvanut synnärillä siksi viisaaksi neljän lapsen emoksi joksi pari päivää itseni tunsin. Yhtäkkiä vain huomasin että hermot muistuttavat taas rakettispagettia, tiedättehän, niitä lyhyitä pätkiä...
En muista, kuka sen aloitti. Lapset ovat keskenään erilaisia, joten reaktiotkin olivat sitten persoonan mukaisia. Synnärilläoloaikanani hoitoapuna ollut mummi kauhisteli lasten epäkohteliaisuutta, ts. auktoriteetin kunnioituksen puutetta. Minä hämmästelin, kun kyllähän ne tähän asti kumminkin ihan kohtalaisesti ovat totelleet...? Mutta annas olla.
Erityisesti Rimpsessa 3v oli kehittänyt viikon poissaoloni aikana oikein tyyliin sopimattoman tavan vastata kaikkiin pyyntöihin ja kehoituksiin. (Luulin, että uhmaikä alkoi tällä neidillä jo reilun vuoden iässä, mutta ehkä se olikin vain persoonallisuutta ja nyt vasta aletaan päästä itse asiaan?) En jaksa, en tuu, en ala, ei Ei EEIIII ja painu sinä ulos siitä urputtamasta! Kun paine kovenee niin desibelit nousee niin että pikku Rimpsessan ääni tuo mieleen lähinnä leijonan tai tappiolla olevan MM-jääkiekkojoukkueen pettyneen fanin. Kyllä ei tällä äidillä rahkeet riitä käyttäytyä aikuisen tavoin niissä tilanteissa. Toistaiseksi pärjätään kun mulla on kuitenkin vielä kovempi ääni..
Silloin kun Rimpsessa ei karju, se voihkii ja ulvoo. Maha on kipeä, pää on kipeä, tai jalasta on joku hyppynen purenu tai lelu putosi sängystä lattialle. (Rimpsessa nukkuu vuodevaatelaatikossa, joten lattialle yltää hyvin kättä ojentamalla...) Huomionhakua? On pidetty sylissä ja käyty kahdestaan kaupassa ja milloin mitäkin, mutta ehkä aika tehoaa parhaiten. Jos hermot kestää siihen asti.
Nallesta tuli yhtäkkiä sylivauva. Aiemmin meidän lapsista parhaiten omissa leikeissään viihtynyt Nalle viettäisi nyt kaiken aikansa mahdollisimman lähellä äitiä. Fiksuna tenavana Nalle hoksasi pian, että ellei syliin pääse pyytämällä, pianon tai pöydän päälle tai vauvan rattaisiin kiipeäminen on varma konsti. Entisen kuopuksen reaktiot olivat kuitenkin helpoiten ennakoitavissa, paitsi ne yölliset raivarit. Puoleen tuntiin ei kelpaa isi ei äiti ei maitopullo ei syli ei sänky ei lattia ei makuuhuone ei olohuone. Ja juuri kun väsyneeseen mieleen on välähtänyt karmean häijy ajatus lapsen ulos heittämisestä, se pieni nukahtaa kesken huudon syliin ja muuttuu hetkessä siksi maailman suloisimmaksi taaperoksi niin että tunnontuskaisella hirviöäidillä pääsee melkein itku...
Jänis puolestaan tekee kaikki hulluiksi mielikuvitusleikeillään ja niihin liittyvillä vaatimuksillaan. Se on niin pitkä juttu, että taidan kirjoittaa siitä erikseen. Sen vain sanon, että viikonloppu mummolassa teki kaikille hyvää! Vaikka lapset saivatkin kauhean syysflunssan ja olivat siksi erityisen kiukkuisia, kuumeeseen auttaa kumminkin särkylääke ja kurkkukipuun lämmin hunajatee. On niin rentouttavaa pystyä välillä itse vaikuttamaan tilanteeseen!
Ja eipä sukulaisten hulvaton seurakaan voinut olla piristämättä! Kyllä pitäisi jokaisen vaikka kerran viikossa saada niin kunnon naurut että vesi valuu silmistä ja pissa meinaa tulla housuun, kummasti sitä lasten temppuiluakin kestää taas hetken paremmin... :)
